kolmas päivä kamaluudesta.

Suhde ei ollut ehtinyt kuherteluosuutta kauemmas, vaikka en osaa sanoa onko sillä sinänsä merkitystä. Tässä on nyt yhdessä itketty ja puhuttu ja puhuttu. Raivoa en ole itsestäni löytänyt, vaan surua ja rakkautta.

Tällä hetkellä haluan-haluamme- jatkaa yhdessä. Mieheni on kyllä sitä mieltä että minulla on jokin shokkivaihe päällä, hän odottaa jotain valtavaa raivoamista ja vihaa.. totta on että pikkuasioista osaan raivota, mutta tämän ison asian edessä olen tyyni.

Minulla on nyt tarve olla miestäni lähellä, koko ajan, fyysisesti. Enemmän kuin pitkään aikaan. Menettämisen pelkoa,voi olla.. en tiedä.

Mieheni sai HYvÄN työtarjouksen pitemmän työmatkan päästä, ja tässä tilanteessa se valinta olisi hyvä, koska se toinen on miehen nykyisessä työpaikassa.. eikä asiassa ole mitään muita huonoa kuin työmatkan raju piteneminen. Uusi työpaikka tietäisi sitä että hän olisi entistä useammin vuorokauden-kaksi yhtä mittaa pois-- toisaalta olisi sitten pitempiä vapaita.

Ja mitä laihduttamiseen tulee-- se sujuu edelleen. Tämänkään asian edessä en ruvennut mässäilemään, en edes ajatellut lohtua suklaasta.

Reductil on ilmeisesti nyt kielletty lääke. Sääli, itselläni on vain hyviä kokemuksia....