Tässä on joutunut antamaan periksi sille totuudelle, että en se ole teräksestä tehty minäkään. Päässä pyörii liikaa vääriä ajatuksia ja eläminen on raskasta. Olen pitänyt nämä asiat pitkään sisälläni, mutta kun viikonloppuna sain purettua osan asioista yllättyneelle miehelleni, puran osan tännekin.

Lääkäriin olisi mentävä, mutta kun en tiedä mitä sanoisin. Sanonko sen, että 4v seuraa minua kuin hai laivaa, ja kyselee miksi äiti sinulla on tuollainen ilme...

Vai sen että haluaisin vain lähteä kävelemään, eteenpäin, pois. Syvälle mistä kukaan ei löytäisi.

Tai sen että aamulla toivon vain että kohta olisi ilta, ja illalla en halua nukkua ettei taas tulisi aamu.